Work in Progress

elämä saattaisi olla ihan mukavaa, tai ainakin siedettävää, jos ei olisi tällaista ‘tietoisuutta’, yliherkkyyttä, mitä se nyt sitten onkin. menen liikaa kaikkeen mukaan, ja sitten vie hirveästi aikaa ja energiaa päästä irti. joskus joku karkasi vankilasta ja linnottautui johonkin asuntoon lahdessa, tapettiinko hänet vai tappoiko hän itse itsensä. en muista mutta minä melkein kuolin. tuttujen kuolemat ovat hirveitä, ne roikkuvat minussa kuukausia. (niin varmaan nyt jarkkokin ei oikein tullut uni). eikä tästä pääse enää irti, tätä ei saa pois päältä, off -tilaa ei ole. on vain on. suurin piirtein kerran tunnissa, vähintään, joskus tiheämminkin, se iskee. oma kuolevaisuus, lopun ajan lyhyys, kaiken merkityksettömyys ja turhuus, se miten tämä laji tuhoaa maapallon… kaikki se roina, jota luulen ihmisten ajattelevan vain aika harvoin. en tiedä, mutta luulen. mutta kun se iskee niin vähän väliä, eikä sille voi mitään. se ei ole mikään kognitiivinen juttu, josta voisi oppia pois, se tulee jostain hyvin syvältä. jokin huoli kaikesta. olen pulassa tämän kanssa, joskus niin syvällä, että tuntuu etten enää jaksa. mutta se myös pitää minut liikkeessä, ruokkii kirjoittamista, ei anna jämähtää siihen mitä on ollut ja tehnyt. sillä ei ole merkitystä. millään menneellä ei ole. vain eteenpäin menolla on. on vain tämä hetki, tämä nyt, maintenat, ainokaisen hetken ainainen läsnä, muuta ei ole. en enää muista millaista oli elää ilman tätä. edes puoli päivää. en tosiaan muista, enkä enää osaa oikein kuvitellakaan millaista sellainen elämä olisi.