Tämän päivän Hesarissa Jukka Koskelainen arvostelee Timo Lappalaisen kokoelman ‘Kultainen noutaja’. Hän aloittaa arvostelunsa: ‘Tunnetun mutta väärän etymologian mukaan runo ymmärretään usein tihennykseksi, saksan sanan Dichtung mukaan.
Tutkailin sanakirjojani. Friedrich Klugen ‘Etymologisches Wörterbuch der deutschen Sprache, Walter de Gruyter & Co.,1975 kertoo verbin
‘dichten’ alla (sivu 131) (idg. *dheig– neben *dheigh-) ja Julius Pokornyn ‘Indogermanisches etymologisches Wörterbuch’in, A. Franke AG Verlag Bern, 1989 dhêigh– (sivu 244–245) alta löytyvät äkkisiltään ainakin ‘dick’, ‘dick werden’, ‘Dicke’ ja ‘Dichtheit’… ergo abt ~ ~ liikutaan.
Veijo Meri kirjoittaa: “tiheä, saksan ‘dicht’, tiheä on palautettavissa muinaisgermaanien paksua, vahvaa ja tukevaa (vrt. edellinen kappale 
) tarkoittaviin sanoihin ‘thihta, thihtia’, joiden vanhemmat muodot olivat ‘thinhta, thinhtia’. Suomen tiuha ja tiheä muistuttavat niitä. Keski-
yläsaksassa sana oli ‘dihte’, paksu, luja. Saksan ‘dichten’ on runoilla, ‘Dichter’ runoilija. Ne on johdettu latinan sanasta ‘dictare’, sanella, eikä saksan tiheää tarkoittavista sanoista, niin kuin kansanetymologia väärin olettaa. Samoin teki amerikkalainen runoilija Ezra Pound. Keskienglannin tiheä oli ‘thiht’, josta tuli nykyenglannin ‘tight’, tiukka”.
En siis ole ihan huonossa seurassa ja aion yhä sitkeästi käyttää tuota ‘kansanetymologian’ merkitystä, varsinkin tuon yo. tutkailun jälkeen.
Post a Comment