Runous on myös = Kuleshovin koe, Kuleshovin efekti.
Kuleshovin efektistä puhuttaessa viitataan havaintoon, jonka Kuleshov teki (omien muistikuviensa mukaan) noin vuoden 1918 paikkeilla yhdistellessään kokeilumielessä toisiinsa erillisiä filminpätkiä. Vsevolod Pudovkinin kokeesta vuonna 1929 esittämän kuvauksen mukaan Kuleshov oli yhdistänyt saman lähikuvan näyttelijä Mozzuhinin kasvoista kuviin erilaisista objekteista: keittolautasesta, leikkivästä pikkutytöstä ja ruumisarkusta. Kun otosten yhdistelmät esitettiin yleisölle, sai Mozzuhinin kuva yleisön silmissä erilaisen merkityksen riippuen siitä mihin kuvaan se oli yhdistetty: keittolautasen yhteydessä hänen kasvonsa näyttivät tarkastelevan miettivästi unohtunutta keittoa, lapsen yhteydessä hänen huulillaan näytti väreilevän hymy, ruumisarkun yhteydessä kasvot kuvastivat syvää surua.
Mikä sitten on varsinainen “Kuleshovin efekti”? Kuleshovin havainnosta voidaan itse asiassa erottaa useita päällekkäisiä tasoja. Ylimmällä tasolla voidaan puhua yleisestä “montaasiefektistä”. Juuri tämän “efektin” – toisin sanoen montaasiperiaatteen, ts. sen, että kahden erillisen kuvan avulla voidaan rakentaa kokonaan uusi merkitys – löytäminen näyttää Kuleshoville olleen päällimmäinen oivallus kokeestaan. Hän painottaa nimenomaan tätä muistellessaan koettaan vuonna 1965: Kaksi otosta synnytti uuden ajatuksen, uuden kuvan, jota kumpikaan niistä ei sisältänyt: erilaisen kolmannen. “Olin typertynyt. Näin montaasin suuren voiman. Tässä oli asian ydin, minkä tahansa elokuvan oleellinen perusta.”
“Montaasiefektissä” Kuleshoville näyttäisi kuitenkin keskeisesti painottuvan tietty kerronnallinen aspekti, toisin sanoen kuvien välisen suhteen ymmärtäminen nimenomaan kerronnalliseksi suhteeksi; voitaisiin siis puhua esimerkiksi “kerronnallisesta efektistä”. Yhtäältä on kyse kuvien välisistä tilallisista suhteista: Mozzuhinin ja hänen katseensa kohteen mielletään olevan samassa tilassa. Kuten Pudovkin koetta kuvailee: “Oli ilmeistä ja varmaa, että Mozzuhin katsoi juuri tuota keittoa.” Juuri tämä erillisiä otoksia (jotka oli saatettu kuvata eri paikassa) toisiinsa liittämällä aikaansaatu yhtenäisen tilan rakentuminen katsojien mielessä (mistä Kuleshov myöhemmin puhui “keinotekoisena maisemana”, “luovana maantieteenä” tai “uudelleen luotuna tilana” ) oli asia johon Kuleshov myöhemmissä kokeissaan erityisesti keskittyi, ja jota hän piti “paljon kiinnostavampana” kuin “alkuperäistä” Kuleshovin efektiä. “Kerronnallisen efektin” yhtenä osatekijänä tai alalajina voitaisiin siis puhua “tilaefektistä”. Tällaista tulkintaa korostavat ainakin David Bordwell ja Kristin Thompson. Viitaten Mozzuhinin kuvien kanssa tehdyn kokeen ohella Kuleshovin myöhempiin kokeisiin he määrittelevät Kuleshovin efektin näin: “Elokuvatutkijat kutsuvat ‘Kuleshovin efektiksi’ mitä tahansa otosten sarjaa, joka esittelyotoksen puuttuessa johtaa katsojan päätelmään tilallisesta kokonaisuudesta pelkkien tilasta nähtyjen osasten perusteella.”
Post a Comment