Work in Progress

ja jäillä, eli lorautan sekaan rasvatonta maitoa. Täällä Inflandiassa on nyt keksitty laittaa näihin suosituimpiin lukemistoihin eli maitotölkkien kylkiin runojaihan kiva an sich, siitä en sano enempäänäen kyllä mielessäni kaikki Suomen keittiöt, ja niissä tukka pystyssä ja rähmät silmillä Juhla Mokkaansa tai Katariinaansa ryystävät kanssakansalaiset tavaamassa runoja… ja murjottamassa toiselle joka luuraa jonkin lehden takana…. Yleensäkään minun ei pitäisi sanoa mistään mitään, saati sitten ‘kollegoista’. Mutta kun nyt joudun monta kertaa päivässä väkisin tuijottamaan Tommya, niin pakkohan minun on, ihan pakko pakko… - Toivottavasti hän ei ole itse keksinyt tuota ‘ingressiä’: “TT on rakkauden, intohimon ja ymmärryksen (eh, heh) runoilija. Tabermannin mielestä ihminen tulisi haudata siihen paikkaan, jota hän on eläessään eniten suudellut“. - Minullehan runous on hyvin konkreettinen juttu, joka kertoo jotain todellisuudesta, eikä mitään löpötystä. Miten tämäkin nyt sitten pitäisi tulkita - ketä ihminen suutelee elämässään eniten, keppanapulloa, peilikuvaansa vai av(i)opuolisoaan, lapsiaan vai jumalankuvaa, muslimit mustaa kiveä… no se kävisi, mutta pitäisikö ihminen siis haudata keppanapulloon, av(i)opuolisonsa huulille tai suuhun… kuvataanko tässä samaa kannibalismia kuin kristinuskon leivässä ja viinissä… oh god. - Alla olevassa runossa puhutaan lehmistä ja lauhkeudesta, en tiedä onko se lesborakkauden kuvaus (se siitä ensimmäisenä mieleen paukahtaa) kun siinä ollaan lauhkeita kuin lehmät “sylikkäin, jälkeenpäin” (rimmaa muuten hyvin). Ja sitten onni on sitä “ettei katso taakse eikä myöskään eteen“. No okei, mutta ei kantsi kyllä mennä onnellisena - ainakaan joululiikenteeseen. - Ei, en minä haluaisi olla ilkeä, en en en… mutta pitäisi olla tarkka ja täsmällinen, eikä löpistä mitä se sylki siihen hautapaikkaan tuo. - Nyt joku ajattelee, että happamia, mutta ei ei, pois se hänestä, runous on enemmän kuin sen tekijöitten summa.