1

Taivaalla, ruosteisemmalla rautaa,
sormi pylvään
sovitulla paikalla,
kuin kohtalo.

- Varttia vaille. Kaikki hyvin?
- Kuolema ei odota.
Liioitellun sulava
on hatunnosto.

Jokaisessa silmäripsessä haaste.
Suu, tiukasti kiinni.
Ja kumarrus
aivan liian syvä.

- Varttia vailla. En kai ole myöhässä?
Ääni valehteli.
Sydän seisahtui: mikä häntä vaivaa?
aivot: hälytys!

Taivaalla huonot enteet:
ruoste ja rauta.
Hän odotti tutulla paikalla.
Ja kello oli: kuusi.

Suudelma on mykkä:
huulet turrat.
Niin suudellaan kuningattaren kättä,
tai kuollutta...

Kylkiä tuuppivat
kiirehtivän rahvaan kyynärpäät.
Liioitellun pitkäveteisesti
ulvoi tehtaanpilli.

Ulvoi, ulisi kuin koira,
pitkään, ja täynnä vihaa.
(Elämän liioittelu
kuoleman hetkellä.)

Se, mikä eilen ylsi vyötäisiin,
yltää yhtäkkiä tähtiin.
(Jos liioittelen, on toisin sanoen
kasvanut täyteen mittaansa.)

Ajatuksissani sanon: rakas, rakkahin.
- Mitä kello on? - Yli kuusi jo.
Menemmekö elokuviin, vai...
räjähdys: kotiin!