6

- Minä en tätä halunnut.
- En halunnut. (Haluaminen,
se on ruumiitten asia, mutta me olemme
toisillemme tästä lähtien

sieluja...) Mutta sitä ei hän sano.
(Junan lähtöhetkellä, sinä ojennat
naisillesi, kuin maljan,
surullisen kunnian olla

se joka jättää...) Houretta, kenties?
Vai kuulinko väärin? (Valehtelija kohteliaasti
ojentaa rakastajattarelleen kuin kukkakimpun
verisen kunnian, kevyesti,

erota...) Jokainen tavu oli
selkeä: hyvästellään sitten,
sanoitko niin? (Kuin nenäliina,
joka hetkenä suloisen loukkauksen

putoaa..) - Sinä olet tämän
taistelun Caesar. (Oi, hyökkäys julkea!
ojennat vastustajallesi
tappion miekan

kuin voitonmerkin!) Hän jatkaa. (Se soi
korvissani...) - Kumarran kahdesti:
ensimmäistä kertaa jään erossa
toiseksi. - Sanotko noin jokaiselle?

Älä kiellä! Se vasta on kosto,
naistenhurmaajan arvoinen.
Se ele on kunniaksi sinulle,
minussa se erottaa lihan

luista. Naurahdus. Ja naurun lomassa
kuolema. Ele. (Ei haluja ollenkaan.
Haluaminen, on asia toisten, mutta
me olemme toinen toisillemme tästä lähtien

varjoja...) Viimeinen naula
on lyöty. Ruuvi, sillä arkku on sinkkiä.
- Vielä viime pyyntö. - Niin?
- Pyydän. Ei koskaan sanaakaan

meistä... ei kenellekään... toiselle
minun jälkeeni. (Niin paareiltaan
tähyävät haavoittuneet kevääseen!)
- Samaa pyytäisin minä sinulta.

Annanko sormuksen, muistoksi?
- Älä. Aina avoin katseesi,
on poissa. (Kuin sinetti
sydämessäsi, kuin sormus

kädessäsi... En järjestä kohtausta!
nielen sen.) Vaivihkaa ja hiljempaa:
- Entä minä kirjan? - Kuten kaikille?
Ei, ylipäätään niitä älä kirjoita,

kirjoja...

Siis, ei tarvitse.
Siis, ei saa.
Itkeä ei saa.

Meidän kiertolaisten
veljeydessä kalamiesten
tanssitaan, ei itketä.

Juodaan, mutta ei itketä.
Verellä kuumalla
maksetaan, ei itketä.

Heidän laseihinsa helmet
sulavat, ja he hallitsevat
maailmaa, eivät itke.

- Minä siis lähden, niinkö? Näen
hänen lävitseen. Harlekiini, uskollisuudesta
omalle Pierrettelleen, kuin luun

heittää voitoistaan
halveksituimman: lopun rehellisyyden,
eleen esiripun. Päätös-
puhe. Tuuma lyijyä
rintaan: olisi loppu parempi, korventavampi

ja puhtaampi...
Puren
hampaat huuliin.
Itkeä en aio.

Kaikkein vahvimmat
kaikkein heikoimpiin.
Kunhan vain en itke.

Veljeskunnassa kiertolaisten
kuollaan, mutta ei itketä.
Poltetaan, mutta ei itketä.

Tuhkaan ja lauluun
kätkee kuolleensa
kiertolaisten veljeskunta.

- Ensin minä? Minun siirto? Niinkö?
Niin kuin shakissa? Meidät,
muuten, mestauslavallekin
ensimmäisinä sysätään...
- Pyydän sinua, noin

älä katso! Katse.
(Kohta ne lankeavat kuin raekuuro!
Ja miten ne voisi tunkea takaisin
silmiin!?) - Älä katso minua,

et saa katsoa!

Ja selvästi ja kuuluvasti,
korkeuksiin katsoen:
- Lähdetään jo, rakas,
tai alan itkeä!

-----------------------------

Unohdin! Näitten elävien
säästöpossujen (ja kommersanttien!) keskellä
välkkyi vaaleahiuksinen takaraivo:
maissi, maissi ja ruis!

se huuhtoi pois kaikki käskyt
Siinain, mainadeiden noiden!
Golkondan hiuksista,
aarrearkusta ilojen

(riittää kaikille!) Turhaan ei luonto
säästä, ole kauttaaltaan saita!
Näitten vaaleahiuksisten kääntöpiiriltä,
metsästäjät kertokaa, mistä alkaa

polku takaisin? Alastomuudella julkealla
minua härnättiin, kyyneliin sokaistiin
ja naurulla ja aviorikoksella
kultaisella minut täytettiin.

- Eikö niin? Vaivihkainen, empivä
katse. Jokaisessa ripsessä halu.
Mutta tärkeintä on pohjasakka!
Ele, punokseksi kiertyvä.

Oi, jo vaatteet repivä
ele! Ruokaa ja juomaa yksinkertaisempi
virnistys! (Sinulle, oi, on olemassa
pelastuksen toivo!)

Ja sisarellisesti vai veljellisesti?
liittolaisittain: liitto!
Jos ei ole haudattu, sitä nauraa!
(Ja haudattunakin, minä nauran.)