7

Ja rantakatu. Viimeinen. Siinä
kaikki. Erillään, käden kättä koskematta,
kuin toisiaan välttelevät naapurit
me taivallamme. Joen puolelta

kuuluu itku. Ilman huolia nuolen
putoavaa elohopeaa. Se maistuu suolalta:
kuuta Salomonin valtavaa
kyynelilleni ei suo taivaankansi.

Pylväs. Miksi en löisi otsaani
verille? Menisikin sirpaleiksi, eikä verille!
Kuin pelokkaat rikoskumppanit
me taivallamme. (Rakkaus on tapettu.)

Lopeta! Mekö muka kaksi rakastavaista!

Yössä? Erillään? Sängyssä toisen kanssa?
- Kai ymmärrät, että tulevaisuus
on se? Nakkaan niskojani.

Sänkyyn! Vastavihityille kummallekin oma mattonsa...
Sänkyyn! Emme osu samaan
tahtiin. Säälien: - Tartu käsivarteeni!
Emmehän me ole rangaistusvankeja!...

Sähköisku. (Niin kuin sielusi olisi
tarttunut käteeni!) Virta
lyö, kuumeiset johdot repivät
minua, käsivartesi nojaa sieluuni!

Hän pitää minusta kiinni. Sateenkaaria kaikkialla.
Ja eniten kyynelissä? Tiheämpi helmiä,
on sateen esirippu.
- En tiedä päättyvätkö tällaiset
rantakadut koskaan. Silta, ja:
- Entä nyt?

Tässäkö? (Ruumisvaunut on tuotu).
Silmäsi niin rau-haisat
kohoavat siivilleen. - Saanko saattaa sinut kotiin?
Vii-meisen kerran!