LINJA-AUTO
Esteitten editse, poikki tien
linja-auto hyppi kuin paha henki.
Pitkin katuja, alaviitteitä ahtaampia,
kuin paha henki hillitön se kiisi
raikui, kuin suosionosoituksista
konserttisali, ja me sen sisässä,
tärisimme demoneina mekin. Kuin
ryynit alla raanan? Erikseen ja yhdessä,
kuin kiehuvassa keitossa herneet!
Kuin huhmaressa jyvät,
kuin virpova vitsa spriissä!
kuin kalisevat hampaat suussa!
Ja tärinästä tuosta olisi
syntynyt kattokruunu:
lasihelmiksi ja luiksi muuttui
vanhus, neito rinnaksi
ja helmiksi, äidistä tuli sylilapsi
ja sylistä pelkkä rinta.
Yhtälailla me tärisimme,
värisimme kuin viulut vibratossa!
ja tärinästä sikisi nauru,
naurusta jumalaton riemu,
ja kuin päärynät puusta varisivat
sielut takaisin lapsuuteen.
Olin nuori taas: sielussa riemu!
siitä että olin tyttö taas: tytönletukka:
kuumaposkinen: leveästi hymyilevä
lapsi: sanalla sanoen
ja tismalleen, ei tuo
pillipiipari kaupungin ulkopuolelle
meitä kiidätä, vaan kalenterin taa.
Naurusta sikisi laiskuus
ja voimattomuus. Pysyäkseni
seisaalla tarrauduin toverillisesti
matkakumppanini vyöhön.
Vaikka kallellaan, mutta tietä suoraa
linja-auto hyppi, kuin härkä
päin punaista vaatetta.
Kuin hölmistynyt härkä, se kiisi,
kunnes jyrkän mutkan jälkeen
yhtäkkiä kaivautui maahan.
... Ja makasi, kuin makuulle käskettynä
välissä laaksojen ja kukkuloitten.
Luoja, mikä taivaansini meitä ympäröi,
miten vihreätä oli kaikki!
Elämisen murheet menneitä,
kuin tammikuun tinat.
Luoja, miten kaikki oli nuorta,
ennen näkemätöntä, ja vihreätä.
Jokaista suonta, kuin ränniä pitkin
virtasi märkä, levoton, ja vihreä meteli.
Vehreys maan meni päähän,
vapautti sen ajatuksista!
Jokaista suonta, kuin ränniä pitkin
kohosi märkä ja vihreä rytöjen savu.
Vehreys maan meni päähän,
täytti sen täydellä!
Täytti lämmöllä ja livertelyllä
niin että kahdesta sen puolikkaasta
voisi juopotella, niin kuin kallosta
vihollisen juopotteli slaavi.
Jokainen itu, kuin vihreä ruusu,
silmänkantama yhtä smaragdia.
Vehreys maan iskeytyi syvälle sieraimiin
ei vainua puhveli ruohoa täydemmin!
Malakiitti ja rubiini ovat tarpeettomia:
jokainen itu, kuin elähdyttävä ruiske
silmälle: näin ei näe haukka kynnöksiä!
ja korvalle: näin ei kuule vanki laulua linnun!
Vehreillä, kypsillä silmillä
näen nyt, ettei ole onnettomuus, vaan onni
ettei ole mieletöntä, vaan tosi järkevää:
laskeutua valtaistuimelta, kaatua
kontalleen, kaivautua laitumella
nenällään ruohoon, tottahan toki,
täysin terve oli hallitsija Nebukadnessar
mutustellessaan ruohonkorsia
kasvissyöjä Tsaari, nelijalkainen,
heinää tarvitseva Jean-Jacques' in veli...
Vehreys maan meni jalkoihin,
antoi niille voimat juosta vaikka
taivaisiin...
Mehuista kaikista, virroista vihreistä
olen imenyt suoniini sankarin voimat...
Vehreys maan kihosi poskiin
ja alkoi aamuruskoksi!
Hetken, kirsikkapuitten alla,
Luoja salli minun luulla
että omat, vanhat kasvoni
olivat kirsikanpunaiset!
Parempi olisi minun jäädä jonkin
tornin juurelle, kuin naurattaa
nuorukaisia,
luulla kirsikkapuun
väriä väriksi
kasvojeni...
Näillä "Harmailla hiuksilla"? Mutta harmaa
on omenankukkakin, ja harmaa
sen alla lapsi...
Kaikki luontokappaleet Jumalan luomat
(riimi on: köyhemmät, läheisemmät)
leinikistä tammaan asti
olivat siskoa läheisemmät!
Minä käsiini, kuin torveen, puhalsin!
Ja, ilmeisesti, hypähdin!
Niin kuin vanhat ihmiset huvittelevat
ilman häpeää karusellissä;
tunsin että tukkani oli ruskea
taas: harmaista haivenista ei jälkeäkään!
Vihertyvällä varvulla
paimensin matkatoveriani, kuin hanhea.
Ja kumppanini purjekangas valkoinen
oli purje aivan oikea!
Vehreydessä, jossa maa nyt nauroi,
oli aiemmin valtameren pohja!
Ja purjeella tuolla sielu aikoi
purjehtia valtameren taa.
(Miten kohosi, ja lepäsikään ikuista unta
vehreydessä nuoressa, palttinasi valkea!)
Matkakumppanini valkoisissaan oli uumaltaan kaita,
laiha vyötäröltään,
mutta sydämeltään lihava!
Usko! Aurora! Sielun asuuri!
Miedontamaton ja hillitön.
Hölmö sielu! Ja kuitenkin Pierre
antaa periksi sielulle hölmölle?
Ilman syytä raskaammaksi käynyttä
matkatoveria, minä talutin, kuin lasta.
Matkatoverittareni lukinverkko
oli kuin kauneus itse!
Ja yhtäkkiä kuin valtava kehys
elävälle ihmeelle: Portti!
Sen marmorisessa välissä
seisoin merkkinä muinaisena
yhtyen maisemaan. Kehykseen siihen
jään kokonaan, kehykseen joka
ei johda linnaan, ei maatilalle millekään,
vaan vain
portille... jonka lävitse vuolaana
pastana virtaa valo.
Minne portti johtaa? Onneen,
tietysti, oli vastaus,
(kaksinkertaiseen)....
Onni? Mutta sehän on siellä, kaukana Pohjolassa,
jossakin muualla, ja joskus toiste, jäljellä
ei jälkeäkään!
Onni? Sitä minä etsin apiloista,
nelinkontin! kun olin neljän vanha!
nelilehtistä apilaa! Mitä väliä sillä on!
oli se sitten kolmi-, neli- tai puolitoistalehtinen?
Onni? Mutta lehmäthän elää sillä,
ja sillä huvittelee
kahden leuan ja neljän sorkan,
märehtivän yhteisön pikkuväki.
Onni? Se jalkoihin poljetaan,
ei sitä portin edestä löydy!
Ja portin jälkeen kaivo.
Mutta tarina oli sama:
kylmä vesi virtasi
kaivosta kaipaavan suun
ohi. Vettä ei ole ikinä kyllin,
janoon ei riitä merikään,
eikä se osu ollenkaan,
kuin unessa oudossa,
ja avoimesta suonesta,
se ryöpsähti kosteaan maahan.
Ja virtasi ohi
vesi, kuin elämä ja uni...
Ja posket kuivattuani
tiesin, että virrat vahvat
ohi käsien
ja janoisen suun
virtaavat!
... Ja jokin puu kuin kokonainen pilvi,
unessa nähty, oli meitä kohti syöksyvä lumivyöry...
"Kuin kukkakaali alla kastikkeen valkoisen!"
minun matkatoverini sanoi hymyten.
Ukkosmaisempana ukkosta nämä sanat
salamoivat hämmästyneeseen, musertuneeseen rintaan:
Anna minun kohdata marodöörejä, Luoja, ja varkaita, Luoja,
mieluummin kuin nukahtaa heiniin gurmandin kanssa!
Marodööri voi ryöstää, muttei koske kasvoihisi,
nylkyri nylkee sinut, mutta sielusi pääsee pakoon.
Mutta gurmandi tonkii, nipistelee ja arvioi,
panee sinut syrjään, kiihdyttää ruokahaluaan.
Voin heittää menemään sormukseni, ja sormeni!
Voit riisua minulta nahkan, ja pukea päällesi!
Mutta gurmandi vaatii aivoja, ydintä sydämen,
väristystä elävän lihan, ja valitusta kidutetun.
Marodööri kävelee tiehensä, taskussaan
sormukset, kultaketjut, ja risti rinnaltani.
Mutta romanssi gurmandin kanssa
loppuu hammastikkuihin.
Muista! Heidän käsiinsä älä joudu!
Ja sinä, jota olisi voitu niin kuninkaallisesti
rakastaa, matkaat ikivihreänä (murattia muistuttavana!)
eräänlaisena anonyyminä kukkakaalina ihmisten
suissa: se olkoon kostoni - puolesta kukkivan puun!
Huhtikuu 1934 - kesäkuu 1936
 |
 |
 |