Koti-ikävä! Jo kauan sitten
minulle selvisi se kiusanhenki!
Minulle on täysin samantekevää
missä olen yksin, täysin yksin,

minkä kiveyksen yli yksin
kauppakasseineni laahustan
kotiin, joka ei ole sairaalaa,
kasarmia kummempi koti.

Minulle on aivan samantekevää, missä
kasvokavalkadissa, karvat pystyssä olen
kuin häkkileijona, tai mikä miljöö sulkee
minut ulkopuolelleen, vääjäämättä

omaan itseeni, tunteitteni yksilöllisyyteen.
Olen kamtshatkalainen karhu ilman jäälauttaa
ja se missä en viihdy (en edes yritä!), tai se
missä itseni alennan, on minulle yhdentekevää.

En anna edes äidinkieleni, sen
maitoisen kutsun vietellä itseäni.
Minulle on samantekevää, millä kielellä
ja kuka tapaamani lukija ei minua ymmärrä!

(tonneittain sanomalehtiä nielevä
juorujen lypsäjä...)
Hän on kahdettakymmenettä vuosisataa
ja minä niistä jokaista!

ja jäykistynyt, kuin tukki
kujan puista viimeinen, jäljelle jäänyt,
minulle kaikki ihmiset, ja kaikki on samanarvoista,
mutta kenties kaikkein samanarvoisinta

on kaikkein omin menneisyys.
Kaikki jälkeni, kaikki tuntomerkkini,
kaikki päivämäärät, kuin ihmeen
kaupalla on pyyhitty pois sielu
joka syntyi jossain.

Niin se on, maani ei minua suojellut,
eikä salapoliisi yksikään kuinka syvältä
ja lavealti tahansa sieluani tutkiikaan!
löydä syntymämerkkiä yhtäkään!

Jokainen talo on minulle vieras, jokainen kirkko tyhjä,
ja kaikki yhdentekevän samantekevää.
Mutta jos matkan varrella joskus kohtaan
pensaan, varsinkin pihlajan...

Toukokuu 1934